Kolumnisti päätyi ajattelemaan toistoa yli tunnin mittaisen nykytaideteoksen äärellä.
Lokakuun viimeisenä päivänä kävin nykytaiteen museo Kiasmassa katsomassa Ars Fennican tänä vuonna voittaneen Ragnar Kjartanssonin videoteoksen The Visitors.
Siinä yhdeksän muusikkoa, joista kukin on sijoitettu suuren huvilan eri huoneisiin, soittaa hidasta, surumielistä laulua, joka kertoo erosta, eksymisestä ja luopumisesta. Kukin muusikoista soittaa yksin, mutta musiikki on yhteistä, se luo siltoja eri yksilöiden välille.
Teos on tunteellinen ja tarinallinen. Vaikka yrittäisikin, sen äärellä on vaikea ylläpitää kriittistä etäisyyttä. Jossakin vaiheessa suojansa tulee laskeneeksi. Syy tähän nähdäkseni on yksinkertainen: The Visitors kestää yli tunnin. Laulu, jossa on vain kolme tai neljä sointua ja sanoitusta vain muutama säe, ei pääty. Hetkittäin se paisuu hyökyaaltomaiseksi ja hetkittäin vaikenee lähes tyystin, mutta aina se alkaa yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Se on silkkaa kertosäettä.
Kjartanssonin teoksen nähtyäni päädyin ajattelemaan toistoa. Elämä, arkielämä etenkin, on suurimmaksi osaksi juuri sitä, toistamista: töihin lähtemistä ja sieltä palaamista, säännöllistä ateriointia, kahdeksantuntista työpäivää, tuttujen lenkkipolkujen tallaamista, tuttujen ihmisten tapaamista, tiskaamista, roskien vientiä, vessassa käymistä, pukeutumista ja riisuuntumista.
Ihminen on pohjimmiltaan toistava, rytmillinen, tottumuksellinen.
Näiden toistumisten alla on vielä primitiivisempi elämää ylläpitävien toistojen joukko: sydämenlyönnit ja hengitys, nukahtaminen ja herääminen, vasemman jalan askelen jatkaminen oikean jalan askeleella, sen jatkaminen vasemman jalan askeleella, sen jatkaminen oikean jalan askeleella ja niin edelleen.
Toisto on elämän perusta, ihminen on pohjimmiltaan toistava olento, hän on rytmillinen, tottumuksellinen. Se, mitä hän tekee säännöllisimmin, muovaa häntä eniten. Toipuvana nikotinistina tiedän, että tämä on sekä uhka että mahdollisuus.
Taiteenlajeista musiikki on perustavimmin toistuvaa ja kenties juuri siksi niin välittömän tunteellista. Sen rytminen muoto jäljittelee elämän perusrakenteita, mutta toisto ei koske vain musiikin rytmillistä rakennetta vaan myös sen käyttötapoja. The Visitors havainnollistaa tämän varsin hienosti.
En lue lempikirjojani jatkuvasti uudelleen, mutta toistan arjessani tiettyjä lauluja lähes päivittäin. Kuuntelen niitä yhä uudestaan ja toistumalla, yhä tutummiksi tulemalla, ne ylläpitävät voimiani, mieleni terveyttä, toivoa. Toimimalla näin saan pidettyä jonkin tärkeän taajuuden auki. Tunteet eivät kasaudu korvien väliin vaan rytmi, joka on sekä tuttu että alati uusi, huuhtoo ne pois.
Uutuus ja ainutlaatuisuus, niin paljon kuin niitä meille markkinoidaankin, eivät ole avain minkäänlaiseen kestävään tyytyväisyyteen vaan toisto on, näin luulen.
Pauli Tapio on runoilija ja kääntäjä.
Tämä on Ison Numeron näytejuttu lehdestä #42 (joulukuu 2019). Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
