Paperilla kaikilla on seksuaalioikeudet, mutta monesti seksi ja seksuaalisuus ovat vaikeita aiheita jopa kohtaamisissa sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kanssa.
Muistisairas ikäihminen alkaa tyydyttää itseään hoitokodin oleskeluhuoneessa. Sitä tapahtuu toistuvasti, joten hoitajat laittavat hänelle lopulta hygieniahaalarit. Eli kokovartalopuvun, jota ei saa itse auki.
Tilanne on kuviteltu, muttei epätavallinen – ikävä kyllä, toteaa gerontologian dosentti, erikoissairaanhoitaja Ulla Eloniemi-Sulkava Amia Muistikeskuksesta.
”Hoitokodissa olevien, muistisairaiden ihmisten seksuaalisuus on erittäin vaiettu asia. Estämisen, moralisoinnin ja häpäisyn sijaan hoitajat voisivat ohjata ihmisen hienotunteisesti omaan huoneeseensa”, hän sanoo.
Usein näin ei kuitenkaan käy, vaikka hygieniahaalareiden kaltaisia pakkokeinoja käytetäänkin nykyään vähemmän. Eloniemi-Sulkava muistuttaa, että tutkimusten mukaan muistisairaus ei vaikuta paljoakaan seksihaluihin ja seksuaalisuuteen. Silti aihe nähdään hoitokodeissa usein vain ja ainoastaan ongelmalähtöisesti.
Muistisairaudet vaikuttavat usein otsalohkoon ja sitä kautta normien noudattamiseen. Itsehillintä ja soveliaaksi katsottu käytös saattavat unohtua. Eloniemi-Sulkavan mukaan muistisairaista miehistä jopa 25 prosentilla on jossain vaiheessa seksiin liittyvää käytöstä, jonka hoitohenkilökunta näkee vaikeaksi.
Eloniemi-Sulkava painottaa, että kenenkään ei tietenkään tule joutua sietämään esimerkiksi häirintää työpaikallaan tai toiselta asukkaalta, mutta seksuaalisten tarpeiden sivuuttaminen usein vaikeuttaa tilannetta sen ratkaisun sijaan. Se vaatisi sitä, että asialle annettaisiin tilaa edes yksityisesti. Hoitokodeissa aviopuolisoillekaan ei välttämättä anneta rauhallisia tiloja ja yhteisiä huoneita. Laitosten sisällä syntyvistä suhteista ei osata puhua tai niihin suhtautua. Pahimmillaan nekin vain estetään tai jopa keskeytetään.
Hoitokodissa olevat muistisairaat ovat äärimmäinen esimerkki, mutta reaktiot kertovat siitä, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan seksuaalisuuteen ja seksiin yleisemmin. Siitä, minkä ikäiset, kokoiset, väriset ja kuntoiset ihmiset nähdään seksuaalisina ja miten eri ihmisten kohdalla aiheeseen reagoidaan eri tavoin. Kenen kohdalla se otetaan huomioon osana muuta hyvinvointia? Ja kenen kohdalla seksin mahdollisuuskin pyritään häivyttämään pois – jopa terveyteen ja hyvinvointiin keskittyvissä hoitokontakteissa?
”Aiheen sivuuttaminen liittyy siihen, että iäkkäät, etenkin muistisairaat, ihmiset nähdään yhteiskunnassamme ei-seksuaalisina ja arvottomina, eikä haluta miettiä, miten he oikeasti voivat. Mutta seksuaalisuus ja läheisyyshän ovat iso voimavara ja vahvuus. Eivät mikään ongelma”, sanoo Eloniemi-Sulkava.
Hän painottaa, että ongelma ei liity yksittäisiin hoitajiin. Vaan yleisiin yhteiskunnallisiin asenteisiin, hoidon psykofyysiset tarpeet unohtaviin mittareihin ja siihen, että alalla ihmisiä ei kouluteta aiheesta tarpeeksi. Asiasta ei siis uskalleta edes puhua.
Monet sote-kentällä kokevat seksin ja seksuaalisuuden turhakkeeksi tai korkeintaan extra-jutuksi.
Tommi Paalanen
Samoilla linjoilla myös Sexpo säätiön toiminnanjohtaja ja seksologian asiantuntija Tommi Paalanen.
”Monet sote-kentällä kokevat seksin ja seksuaalisuuden turhakkeeksi tai korkeintaan extra-jutuksi”, Paalanen sanoo.
Paalasen mukaan seksuaalioikeuksien osalta tilanne on erityisen hankala monille niistä, jotka ovat palvelujärjestelmissä ja tarvitsevat jatkuvaa hoitoa laitostasolla. Oli kyse vammasta, etenevästä fyysisestä sairaudesta tai vaikka mielenterveysongelmista.
Joskus esteenä ovat konservatiiviset asenteet, joiden takia esimerkiksi kehitysvammaisten palvelutalon asukkaita kielletään jopa kädestä pitäminen. Yleensä tiloja tai palveluja suunniteltaessa ei oteta huomioon seksuaalisuuden olemassaoloa. Joskus kyse on siitä, että kiireisemmät asiat kiilaavat aiheen ohi.
”Eri tavoin marginalisoiduilla, syrjäytyneillä tai syrjäytetyillä, on tässä samantyyppisiä haasteita. Usein ongelma on se, että auttamis- ja palvelujärjestelmä keskittyy pääongelmaan ja kaikki muu jää sivuun”, Paalanen sanoo.
Paalanen toteaa, että on ymmärrettävää, ettei seksuaalinen hyvinvointi ole ensimmäisenä mielessä, jos päällä on akuutti tilanne, kuten psykoosi tai asunnottomuus. Mutta jos koko teema unohdetaan, eikä se ikinä tule puheeksi tai pahimmillaan seksuaalisuuteen liittyvät asiat tukahdutetaan, se voi vaikuttaa hyvinvointiin laajemminkin.
Haastavin ryhmä Paalasen mukaan seksologisessa työssä ovat ne ihmiset, joilla on monta eri ongelmaa. Esimerkiksi sekä elämäntilanteeseen, mielenterveyteen että päihteisiin liittyviä haasteita, joiden päälle ihminen on vielä vaikka autismin kirjolla.
”Sellaisilla ihmisillä seksuaalisuus jää lähes aina ihan viimeiseksi, ellei sattumalta törmää todella taitavaan sote-ihmiseen. Vaikka joskus haasteiden vyyhdin keskellä saattaa olla jotain aiheeseen liittyvää. Esimerkiksi seksiin liittyvä trauma, joka ei koskaan tule esiin, koska kukaan ei ikinä kysy mitään seksistä.”
Paalanen muistuttaa, että näissäkin tilanteissa seksuaalisuus ja ihmissuhteet voivat myös olla voimavara, jonka avulla muuten haastavasta tilanteesta pääsee ponnistamaan eteenpäin.
Tärkeintä olisi, että kaikki ammatti-ihmiset esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla osaisivat ja muistaisivat puhua seksistä ja seksuaalisuudesta. Jos aiheeseen keskitytään vain siihen erikseen kouluttautuneen ihmisen vastaanotolla, harva pääsee tietoon ja tukeen käsiksi.
Jos lääkärikään ei tuo esiin esimerkiksi hoidon tai lääkityksen vaikutusta seksielämään, ovat suomalaiset usein huonoja kysymään, Paalanen toteaa. Yhtenä esimerkkinä ryhmästä, joiden hoitokontakteissa seksuaalisuus usein jää marginaaliin, hän ottaa transihmiset.
”Kun keskitytään vain sukupuoleen ja sen korjausprosessiin, seksi jää usein vähän tabuksi, eikä muisteta tuoda esiin seksuaalisen hyvinvoinnin kysymyksiä. Jos aihe tulee esiin, on se usein hyvin medikalisoitua. Esimerkiksi jos ihminen menee genitaalikirurgiaan, keskitytään pääasiassa leikkauksen jälkihoitoon. Sen sijaan mielihyvän ja ihmissuhteiden osalta ei löydy paljon apua tai tukea.”
Suomessa ei enää ole ketään, joka vastaisi koko maan tasolla seksuaalioikeuksien ja -terveyden edistämisestä.
Tommi Paalanen
Vaikka tilanne on menossa paikoin parempaan suuntaan ja seksologeja koulutetaan yhä enemmän, usein asia jää kussakin instituutiossa yhden ihmisen innostuksen varaan. Suomessa on THL:n kokoama seksuaali- ja lisääntymisterveyden toimintaohjelma, mutta aiheen valtavirtaistaminen sosiaali- ja terveysalalle vaatii vielä paljon työtä.
Paalanen kritisoi sitä, ettei Suomessa ole enää ketään, joka valvoisi ja edistäisi seksuaalioikeuksien tai THL:n ohjelman toteutumista. Ei edes yhtä kokonaista aiheeseen keskittyvää virkaa ja ihmistä, jolla olisi kokonaiskuva aiheesta. THL:n seksuaali- ja lisääntymisterveysyksikkö lakkautettiin vuonna 2015. Osa toiminnosta sai jatkua eri puolilla virastoa. Sosiaali- ja terveysministeriössä seksuaaliterveys on osa muutaman ihmisen työtehtäviä ja resursointi pientä.
”Ehkä jos asiasta keskusteltaessa häivytettäisiin seksistigmaa, sen merkitys nähtäisiin. Jos puhutaan vain seksistä, monet sote-alallakin ajattelevat että se on yksityisasia, ei kuulu tänne. Mutta kun puhutaan seksuaalisesta hyvinvoinnista, ymmärretään jo paremmin, että sillä on iso merkitys ihmisen kokonaishyvinvoinnin ja elämän mielekkyyden kannalta”, Paalanen toteaa.
Artikkelia varten on haastateltu myös Viivi Sihvosta Väestöliitosta ja Reija Klemettiä THL:stä.
Teksti Veera Vehkasalo
Kuvat Anna Kiuru
Lue myös: Vammaisten seksuaalisuutta käsiteltävä enemmän
Tämä on näytejuttu marraskuun 2020 Isosta Numerosta. Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
Vuonna 2019 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 270 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 242 000 euroa tuloja.
