Self help ja positiivinen ajattelu voivat kantaa vaikka kansanmurhasta selvinnyttä ihmistä. Mutta auttaako optimismi korjaamaan myös ympäröivän maailman kriisejä, pohtii Kati Pietarinen omakohtaisessa esseessään. Alla ote tekstistä, jonka voi kokonaisuudessaan lukea helmikuun Isosta Numerosta.
Mummollani Klárilla oli tumma kihara tukka, joka oli jo ehtinyt harmaantua siinä vaiheessa hänen elämäänsä, jossa minä tunsin hänet. Kun olin pikkulapsi, hän asui New Yorkin Queensissä, korkeassa kerrostalossa, jossa oli ikkunan ulkopuolella kerroksesta toiseen johtavat mustaa rautaa olevat paloportaat.
Sitten hän jäi eläkkeelle rakennuspiirtäjän työstään ja muutti floridalaiseen eläkeläisparatiisiin, jossa hänen pihalammestaan nousi alligaattoreita. Hän kävi uimassa (ei tosin lammessa vaan alueen yhteisellä uima-altaalla), pelasi ystävien ja naapureiden kanssa bridgeä ja ajeli isolla autollaan: sen takaikkunassa oli iso aurinkohattu, jotta auto olisi helpompi tunnistaa floridalaisten ostokeskusten loputtomissa parkkihalleissa.
Ensimmäinen muistamani häivähdys tragediasta tuli mummoni harvinaisella Suomen-matkalla, kun en ollut vielä kouluikäinen. Lähdimme yhdessä Tukholmaan, ja tapasimme siellä naisen, jonka kanssa mummoni veli oli heilastellut 1940-luvulla. Ajoimme taksilla Tukholman ulkokehällä sijaitsevaan Drottningholmin linnan puutarhaan. Aikuiset puhuivat kaukaisista ajoista, ja ensimmäistä kertaa kuulin mummoni itkevän. Mummo puhui pienestä pojasta, joka oli kuollut.
Vuosia myöhemmin näin mummoni sohvapöydän muovialbumissa mustavalkoisia kuvia tästä pojasta mummoni sylissä: taaperolla oli niin pitkä vaalea tukka, että olisin veikannut lasta tytöksi. Albumissa oli muitakin kuvia mummoni elämästä ennen meitä: hänen ensimmäisestä miehestään, pojan isästä, pitkästä ja vaaleasta. Äidistään, muusikkosuvun tyttärestä.
Kukaan heistä ei selvinnyt kansanmurhasta.
Mummoni mukaan tämä 1980-luvulla ilmestynyt, positiivista ajattelua painottava teos muutti hänen elämänsä.
Kiinnostuin teininä mummoni elämästä ja haastattelin häntä kouluprojektia varten. Haastattelussa hän jätti paljon kertomatta – mummoni eli tragedian jälkeen yli 60 vuotta hyvin epäkonventionaalisessa ihmissuhteessa, mutta tästä hän ei hiiskunut. Sen sijaan hän paasasi kiisteltyjä New Age -liikkeitä johtaneen John-Roger McWilliamsin ja itseoppineen self help -kirjailija Peter McWilliamsin teoksesta You Can’t Afford the luxury of a Negative Thought: A Guide to Positive Thinking.
Mummoni mukaan tämä 1980-luvulla ilmestynyt, positiivista ajattelua painottava teos muutti hänen elämänsä, ja avasi hänelle uuden näkökulman maailmaan.
Minusta tuntuu älyttömältä, että kansanmurhasta selviytynyt mummoni nosti elämänsä keskiöön tusinatavaralta vaikuttavan teoksen. Luulen, että kyseessä olisi voinut olla moni muukin samanhenkinen kirja: todennäköisesti hän vain innostui siitä, että joku oli kirjoittanut paperille hänelle muutenkin ominaisen tavan suhtautua elämään.
Joka tapauksessa asenne vaikutti toimivan, ainakin minun lapsen näkökulmastani.
Muistoissani mummoni on jo vanha, mutta elää yllättävän vakaata ja täyttä elämää. Hän keskittyy siihen, mistä pitää: ystäviin ympärillä, kuivien hillokeksien leipomiseen, aurinkoon, pukeutumaan kirpputoriostoksilla tyylikkäästi varmistamalla, että kengät, nahkahanskat, hattu ja käsilaukku ovat aina samaa sävyä. Hän tekee oman päänsä mukaan eikä säiky alligaattoreita (mutta hassusti pelkää kuollakseen verantansa verkkoseinillä vilistäviä pieniä sisiliskoja).
”Olen onnellinen nykyään kaikesta mitä osaan, en itke sitä mitä en osaa. Olen kiitollinen kohtalolle, Jumalalle että minulla on niin paljon hyviä ystäviä, jotka käyvät luonani, että minulla on näin ihanat lapset ja lapsenlapset”, mummoni totesi 90-luvulla tekemäni haastattelun lopuksi.
Teksti Kati Pietarinen
Kuvitus Pauli Salmi
Tämä on ote jutusta, jonka voi lukea kokonaisuudessaan helmikuun 2025 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. 14 vuoden aikana Ison Numeron myyjät ovat ansainneet työllään yli 2 miljoonaa euroa tuloja.