Julkisen tilan turvallisuus on näkökulmakysymys. Elena Diman taulut kuvaavat Helsingin kaupunkitilassa koettua turvallisuutta ja turvattomuutta Itä-Euroopasta tulleiden romaninaisten kokemana.
Romaniasta kymmenisen vuotta sitten Suomeen tullut Elena Dima esittelee sormiaan. Niihin on jämähtänyt väriä, joka ei nyt tahdo lähteä pois. Hän on piirtänyt edellisenä yönä neljä taulua, jotka liittyvät Helsingissä asuvien siirtolaistaustaisten romaninaisten kokemiin turvallisuuden ja turvattomuuden tunteisiin julkisissa tiloissa, erityisesti rautatieaseman ja Kampin kauppakeskuksen ympäristöissä.
Yksi taulu esittää Helsingin rautatieasemaa, jonka edustalla on romanisiirtolaisia hankkimassa toimeentuloa: on Ison Numeron myyjä, Dima itse tölkkikassiensa kanssa, eräs kuuro vanharouva kerjäämässä. Toinen taulu kuvaa Hakaniemeä, jossa Dima usein kerää tölkkejä. Kolmas esittää Romanian-kotitaloa, jonka ovella on lapsilauma – sen vuoksihan monet vanhemmat ovat Suomessa.
Viidennessä taulussa on liikkuvalle väestölle tarkoitettu päiväkeskus Hirundo. Turvallinen paikka.
Hirundon tiloissa toimiva hätämajoitus on nyt ollut vuodesta 2020 auki ympäri vuoden, sitä ennen Dima oli monien muiden tavoin öisin ulkona keväästä syksyyn. Yksi paikka, jossa hän nukkui, oli rautatieaseman penkki.
”Tavarani kulkivat mukana kärryssä, ja nukuin siellä, missä saatoin olla turvassa”, hän naureskelee nyt tulkin välityksellä.
Kaikille rautatieasema tai muutkaan julkiset tilat eivät ole erityisen turvallisia. Monille meistä ne ovat arkipäiväisiä läpikulun ja kuluttamisen paikkoja. Toiset hakevat näistä tiloista turvaa ja toimeentuloa, mutta saattavat altistua sellaiselle turvattomuudelle, jota ohikulkijat eivät edes huomaa. Julkisen tilan turvallisuutta harvoin määritellään syrjintää kokevien näkökulmasta.
Diakonissalaitos on koonnut näkemyksiä ja kokemuksia näistä näkökulmista osana eurooppalaista Intersect Voices in Europe – Combating Discrimination against Roma Women -hanketta. Näistä tarinoista Elena Dima piirtää ja maalaa töitä, joista koostetaan helmikuun lopulla verkkonäyttely. Samassa näyttelyssä on esillä myös naisten ottamia valokuvia paikoista ja tilanteista, joissa he ovat kokeneet turvaa tai turvattomuutta. Tarinat kokemuksista kulkevat kuvien rinnalla.
Suunnitteilla on ollut myös kaupunkikierros, jonka aikana naiset kertovat, millaisia kokemuksia heille on kertynyt kaupungin julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa. Koronarajoitusten vuoksi nämä kokemukset välitetään mahdollisesti tekstimuodossa suurelle yleisölle.
Diman teokset tulivat mukaan prosessiin, kun hän ehdotti, että voisi valokuvien ottamisen sijasta maalata. Hänet tunnetaan Hirundossa lahjakkaana taiteilijana, ja hänelle annettiin maalattavaksi nostoja muidenkin naisten kertomuksista.
Etnistä profilointia on alettu tunnistaa viime aikoina paremmin. Sitä on muun muassa se, jos esimerkiksi poliisi, vartija tai tulliviranomainen pysäyttää, seuraa tai tarkistaa henkilöllisyyden henkilöltä vain tämän ihonvärin, etnisen alkuperän tai kielen takia. Se on laitonta syrjintää. Diakonissalaitoksen kampanja nostaa esiin kokemuksia tätä ja muita syrjinnän muotoja yhdistävästä syrjinnästä, joka tapahtuu julkisella paikalla.
”Etnisen profiloinnin, sukupuolittuneen väkivallan ja asunnottomuuden vuoksi ihmisiä kohdellaan kuin he olisivat uhka, vaikka he itse voivat kokea suurta turvattomuutta. Näissä olosuhteissa he ovat myös kehittäneet kekseliäitä ja sinnikkäitä tapoja selviytyä,” kertoo hankkeen projektityöntekijä Marjaana Toiviainen Diakonissalaitokselta.
Elena Dima kertoo selviytyneensä pysymällä erossa ongelmista.
”Pidän huolen vain omista asioistani. Minulla oli myös hyvät välit vartijoihin, ja he antoivat minun nukkua rautatieasemalla. En aiheuta ongelmia, joten he eivät myöskään häiritse minua. Mutta pelkään huumeiden käyttäjiä, koska he ovat arvaamattomia.”
Turvallisimmaksi hän koki olonsa asuessaan vanhassa autossa vuonna 2018.
”Ostin sen 200 eurolla ja nukuin siinä Kalasatamassa. Mutta sitten se siirrettiin. Lähdin eräänä aamuna ostamaan kahvia, ja kun palasin kymmenen minuuttia myöhemmin, auto oli kadonnut. Autossa oli kaikki tavarani, minulle jäi vain auton avaimet, päälläni olevat vaatteet, lompakko ja onneksi paperini.”
Marjaana Toiviaisen mukaan hankkeeseen osallistuneilla ihmisillä on paljon sanatonta tietoa siitä, missä he ovat turvassa ja missä eivät. Usein tämä tieto liittyy siihen, miten vartijat kohtelevat heitä.
”Esimerkiksi ihmiset, joilla ei ole asuntoa, tietävät yksittäisiä vartijoita, joiden kanssa asioista voi neuvotella ja kenen ei.”
Hankkeeseen haastatellut ihmiset puhuivat ”hyvistä” ja ”pahoista” vartijoista.
”Kun hyvät vartijat ovat töissä, minut voi tavata rautatieaseman tuntumassa. Kun pahat vartijat ovat työvuorossa, minun täytyy kestää kylmyyttä. Se on ihan tuurista kiinni. Sunnuntait ovat kaikkein pahimpia, koska silloin ihan kaikki paikat ovat tätä nykyä (korona-aikana) kiinni”, kuvailee anonyymi osallistuja.
”Hyviä” vartijoita kuvaillaan hankkeen aineistossa sellaisiksi, jotka valvovat tilaa, mutta eivät puutu toisten asioihin ilman syytä. Heiltä voi pyytää tarvittaessa apua, joskin välissä on yleensä kielimuuri. ”Pahat” vartijat puolestaan suhtautuvat vastaajiin epäillen, seuraavat heitä ja saattavat poistaa heidät paikalta. He nauravat tai kääntävät selkänsä, jos heiltä tarvitsisi apua.
Anonyyminä pysyttelevä nainen kuvailee, miten hänen arkensa muuttui, kun rautatieasemalle oli tullut uusia vartijoita:
”Kun astuin sisään asemalle, he tulivat välittömästi sanomaan ”pois, pois”, ja meidän piti mennä ulkosalle. Se oli ihan helvettiä jonkin aikaa. Kuvittelepa, kuinka raskasta on oleskella koko päivä ulkosalla pääsemättä vessaan. Tuo vessa kun on ainoa, johon ei tarvitse laittaa kolikoita. Minulla ei jatkuvasti ole kolikoita, joilla maksaa wc-maksuja.”
Helsingin rautatieasemalla järjestystä valvova Avarn Security ei ota kantaa yksittäistapauksiin. Markkinointi- ja viestintäjohtaja Jonna Häkkilä toteaa, että tasapuolisuus kuuluu lähtökohtaisesti vartijoiden ja järjestyksenvalvojien koulutukseen ja lainsäädäntöön.
”Järjestyksenvalvojalla on oikeus estää pääsy toimialueelleen, jos on syytä epäillä, että henkilö aiheuttaa häiriötä tai vaarantaa turvallisuuden valvottavalla alueella”, hän täsmentää.
Diakonissalaitoksen hanke on tehnyt myös alustavaa yhteistyötä vartiointiliikkeiden kanssa, jotta siirtolaistaustaisten romanien kohtelua saataisiin paremmaksi.
”Pidämme äärimmäisen tärkeänä, että vartijoiden koulutuksessa kiinnitetään huomiota siihen, että yhdenvertaisuus ja ihmisoikeudet toteutuvat kaikkien asiakkaiden kohdalla. Toivomme, että voimme tulevaisuudessa edistää tuota kanssakäymistä koulutusten ja yhteistyön merkeissä”, Toiviainen sanoo.
Millainen tila sitten olisi siirtolaisromanille turvallinen? Hankkeeseen osallistuneiden naisten toiveet liittyvät perusasioihin: paikalla saisi ensinnäkin olla, eikä sieltä tulisi hätistellyksi pois. Olisi joku valvomassa turvallisuutta, ja tämä kohtelisi kaikkia yhdenvertaisesti. Olisi joku, jolle voisi puhua, jos tilassa syntyy ongelmia, ja tämän kanssa olisi yhteinen kieli.
”On tärkeää, ettei ketään leimata yhdeksi ryhmäksi: jokainen ihminen on yksilö, ja häntä tulee kohdella ja rankaista vain hänen oman toimintansa ja tekojensa perusteella. Jos joku esimerkiksi varastaa, häntä tulee rankaista siitä. Mutta ei muita ihmisiä toisten vuoksi, ei saa yleistää”, sanoo yksi anonyymi osallistuja.
Haastatellut kuvailevat unelmien turvallista tilaa sellaiseksi, jossa vastaantulijat kohtelisivat normaalisti ja kunnioittavasti, eivätkä esimerkiksi vieraat ihmiset kiroilisi heille. He toivoisivat myös, että ohikulkijat auttaisivat, jos he joutuvat vaikeuksiin vartijoiden tai muiden ihmisten kanssa.
Elena Dima sanoo, että elämän läpi täytyy opetella navigoimaan. Kysyttäessä, mitä hän on oppinut toisten kokemuksia kuvittaessaan, hän painottaa sitä, että täytyy olla hyvä tyyppi ja pysyä erossa ongelmista.
”Rautatieasemalla on sääntöjä, kuten että se suljetaan yöllä. Jos vartijat tulevat siitä ystävällisesti sanomaan, ei pidä vastustella. Jos minä en aiheuta ongelmia, he eivät tule ilkeyttään kiusaamaan minua. Vartijat tietävät, ketkä ovat aiemmin aiheuttaneet ongelmia, ja menevät suoraan heidän luokseen. Mutta olen puolueeton tässä asiassa, en ole toisia romaneita vastaan enkä heidän puolella.”
Dima itse ei enää vietä aikaansa rautatieasemalla. Hän yöpyy hätämajoituksessa ja liikkuu päivisin ympäri Helsinkiä.
”Matkustan metrolla ja pysähdyn asemille keräämään tölkkejä. Päätin kauan sitten, että on parempi kerätä tölkkejä ja pitää huoli omista asioistaan, kuin kerjätä tai aiheuttaa ongelmia.”
Yleensä Dima liikkuu yksin. Hän sanoo, ettei ole laumasielu. Hän ei ole koskaan ollut naimisissa, mutta oli pitkään yhdessä miehen kanssa, josta erosi muutama vuosi sitten. Dima ei koe, että olisi ilman nyt aiempaa turvattomammassa asemassa ilman miestä tai ryhmää ympärillään.
”Tilanne on samanlainen kuin aiemminkin, pidän huolen itsestäni. Tunnen myös hyviä ihmisiä, jotka tuntevat minut, antavat muutaman euron tai vievät vaateostoksille. En pyydä apua: ne auttavat, jotka haluavat. Jos eivät, sekin on ok. Mutta on minulla myös vaikeita hetkiä, jolloin menen syrjään itkemään silmät päästäni. Sitten rauhoitun.”
Tammikuussa hänellä on paljon tekemistä: hän piirtää ja maalaa tauluja näyttelyä varten. Lisäksi hän opiskelee arkipäivisin suomea. Kuvataiteet ovat tulleet Diman elämään mukaan vasta aikuisena.
”Lapsena en harrastanut taiteita, ja sitten minulla oli jo omia lapsia. Aloin piirtää Suomessa, kun olin niin yksin. Se tarjosi pakotien.”
Kaupunki kaikille -kampanjan sivusto avautuu 21.2.2022 osoitteessa www.hdl.fi/kaupunkikaikille.
Teksti Hanna Kauppinen
Kuvat Elena Dima
Tämä on näytejuttu tammi-helmikuun 2021 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2020 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 280 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 190 000 euroa.
