Tein elokuussa suuren, kiemuraisen, mystisen, uskaliaan löytöretken, joka saisi harhailemisen suuruudet Odysseuksesta Columbukseen ja Gulliverista Cookiin jos ei nyt kalpenemaan kateudesta niin kenties ainakin nyökkäämään hyväksyvästi.
Löytöretkeni sijoittui kokonaisuudessaan Koillis-Helsinkiin. Se alkoi Vantaanjoen rannoilta Pukinmäestä ja kulki Ala-Malmin kartanomaisemien ja Krishna-temppelin sivuitse, läpi kotieläinten asuttaman Falkullan ja sieltä eteenpäin Tapanilan kesyttämättömien joutomaiden halki, pahamaineisen Tattarisuon sivuitse aina Suurmetsän siimekseen ja Puistolan peruskoulun urheilukentän vieressä olevan sadevesiviemärin pimeyttä hönkivälle suulle. Pidemmälle en otsalampun puuttuessa rohjennut jatkaa.
Seurasin Longinojaa, joka on Vanhankaupunginlahteen laskevan Vantaanjoen eteläisin sivuhaara – pikemmin siis puro kuin oja. Kuljin sen uoman alusta loppuun. Longinoja on vaatimattomasta nimestään huolimatta maankuulu. Se tunnetaan luonnonvaraisesti lisääntyvästä taimenkannastaan, joka on asettunut puroon 2000-luvun kuluessa, kiitos talkoovoimin tehtyjen säännöllisten kunnostustöiden.
Talkoissa jokeen on laitettu taimenen kutupaikaksi sopivaa soraa, sen uomaa on luonnollistettu, mutkistettu, kavenneltu koskimaiseksi ja kaikin tavoin elävöitetty. Ennen se oli likainen oja, jossa vesi lillui, ei virrannut. Nyt se on terve, se solisee – ainakin Malmin lentokentälle asti, jonka jälkeen puron pääuoma muuttuu umpeenkasvaneiden kaupunkiojien verkostoksi ja lopulta katoaa maan alle.
Matka Longinojan varteen opettaa, että luonto on herkkä ja että herkkyys on hyvä asia. Siihen suuntaan olisi ihmisenkin osattava pyrkiä. Tuntuu nimittäin päätä huimaavalta ajatella, että suoraksi kaivettu ja saastunut, sammuva oja on ihmisen, ihmisen, toimilla herätetty kaikessa hiljaisuudessa eloon.
Että sellainenkin on mahdollista – toivoakin on – vaikka useimmat uutiset kertovat aivan päinvastaisesta kehityksestä. Toivon heräämiseen on riittänyt se, että nähdään itseisarvona se, mikä yleensä sivuutetaan epäkiinnostavana.
Sitäkin Longinoja minulle teroitti, että pienuus ja paikallisuus on suurtakin suurempaa. Kaukomatkailu voi toki olla avartavaa, mutta todellinen kokemuksen ja ymmärryksen aarreaitta on lähellä, sillä sen kautta voi parhaiten, yksityiskohtaisimmin, ymmärtää oman paikkansa ympäristössä, riippuvuutensa siitä.
Ja myös muutoksen omassa itsessä. Kun joka päivä kulkee samoissa maisemissa ja yrittää pitää aistinsa auki, tulee huomanneeksi, että sekin, mikä on kaikkein arkisinta ja tutuinta on yksityiskohdista, historiasta, elämän monista muodoista suunnattoman rikasta. Lähiluonto, jos siitä pidetään huolta, käy hyvin viidakosta, tutkimattomasta mantereesta.
Pauli Tapio on runoilija ja kääntäjä.
Tämä on Ison Numeron näytejuttu. Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
Lisää Ison Numeron kolumneja:
Eeva Vekki: Naiskoomikon kolumni
Pauli Tapio: Viidakon laki on yhä voimissaan
